Saatoimme ystävämme, master-uimari Einari Kirjavaisen eilen haudan lepoon. Meitä saattajia oli paikalla runsas joukko. Enemmänkin olisi varmasti tullut paikalle, mutta samaan aikaan pidetyt mastersien SM- kilpailut vetivät uintiväkeä puoleensa. Tällä tavalla Eikka olisi varmasti toivonutkin. Hän olisi todennut jotenkin – älkää nyt tulko mitään kuivaa kaaranpalaa katselemaan vaan menkää uimaan! Pappi nosti puheessaan esille uinnin merkitystä Eikalle. Eikka oli monessa eri tilanteessa todennut uinnin olleen ehkä hänen pelastuksensa. Kuten meillä kaikilla, oli Eikallakin omat murheensa kannettavana.
Vaikka pappi puhui uinnin merkityksestä Eikalle, nosti hän esille myös toisen puolen. Hän kertoi hymy huulilla Eikan merkityksestä seurakunnalle. Kun Eikka oli tullut mukaan Ortodoksisen seurakunnan toimintaan, oli hän ollut nykytermein kuin ”käyttöjärjestelmän päivitys”. Eikan suorapuheisuus, karjalainen iloisuus ja huumori, pistelevän tarkat huomiot ja tekemisen asenne muuttivat myös seurakunnan toimintaa. Kuulemamme perusteella merkitys oli ollut suuri.
Tällaisen Eikan minäkin muistan. Olen tuntenut hänet lähes päivälleen kolmekymmentä vuotta. Tapasimme nimittäin ensimmäistä kertaa viikolla 43, vuonna 1991. Eikka oli silloin Jyväskylän Saukkojen mastersuimari, muistaakseni myös hallituksen jäsen. Jos hän ei nyt hallituksessa ollut, välittyi hänestä kuitenkin sellaista erilaisuutta ja voimaa, joka säteili valoisuutta ja hymyä ympärilleen. Eikan hyväsydämmisyyden ja pistävän kielen pääsin tuntemaan jo heti alusta pitäen. Hyväsydämmisyydestä kertoi tietenkin se, miten hän auttoi kaikkia avuliaasti. Ei ollut vuorokauden aikaa tai paikkaa, omaa vaivaa tai muuta syytä, miksi Eikka ei olisi pyytäjiä auttanut:
Hän lainasi autoa. Jos auto hajosi matkalle tai tuli joku naarmu, totesi Eikka ihmisten olevan tärkeämpiä kuin joku peltihökötys. Kilpailuihin hän tuli toimitsijaksi ilman eri pyyntöä tai sopimista. Tapansa mukaan Eikka tuli vain paikalle. Hän toimi myös uimahallin valvojana paikaten tilanteita kun esimerkiksi joku ”vakkareista” sairastui. Eikan tuntien hän ei näitäkään valvontajaksoja tehnyt palkkion vuoksi, vaan siksi että hänellä oli aikaa aina tehdä jotakin rakkaan uimahallin ja uinnin eteen.
Pisteliään, huumorilla höystetyn kielen pääsivät monet kokemaan vuosikymmenien aikana. Vesipallopeleissä Einari huuteli jatkuvasti vastustajan maalivahdille ”IMURI”- huutoja. Hän saarnasi ihmisille kansanviisauksiaan, oli kyseessä sitten liikuntajohtaja tai neljävuotias uimarin alku. Eikalle kaikki olivat samanarvoisia.
Hienoa oli myös Eikan into touhuta lasten kanssa. Niin iso hattu ei mahdu päähäni ylös nostettavaksi, joka kertoisi kunnioitukseni määrän niitä lukuisia kohtaamisia kohtaan, joissa Eikka otti lapset tosissaan. Kun hän piti seuran sunnuntaivuorolla lasten hyppykoulua vuosikausien ajan, tuli hän tutuksi monille sukupolville uimarinalkuja. Miten ihmeessä Eikka löysi innon tulla viikonlopun jälkeen sunnuntaiksi hyppyyttämään vieraita lapsia? Eikö hänellä ollut parempaa puuhaa?
Minusta tuntuu, että Eikka oli juurikin löytänyt ”paremman puuhan”. Eikka oli jotenkin oivaltanut ilmeisen varhain, Matti Nykäsen sanoin – elämä on ihmisen parasta aikaa. Hän oli oivaltanut, miten hyvät naurut ja huumori, asioista kiinnostuminen ja niihin täysillä heittäytyminen oli parasta lääkettä kaikennäköisiin vaivoihin ja kolotuksiin. Eikka oli jotenkin oivaltanut, että itse ihmisten kanssa touhuamiseen ja kohtaamisiin tulisi suhtautua vakavissaan ja tosissaan. Mutta ei totisesti. Eikka siis ymmärsi sen voiman mitä ihmisistä voi saada. Ehkä hän myös ymmärsi sen mitä hän tuo ympärilleen.
Eikka pääsi näkemään myös urheilumaailman murroksen – siis sen, mitä urheiluseuroissa on tapahtunut kaikkialla Suomessa. Hän pääsi kokemaan miten harrastajista tuli maksavia asiakkaita, seura-aktiiveista työntekijöitä, monista talkootyön muodoista velvollisuuksia ja seuroista palveluntuottaja. Miten Eikka sitten suhtautui tähän kaikkeen? Voisi todeta, että varsin eikkamaisesti – hän tuli paikalle kun talkooväkeä tarvittiin. Jos hän näki jonkun kanniskelevan parrua, nappasi hän toisesta päästä kiinni, heitti jonkun herjan – ja auttoi parrun kantamisessa. Ei Eikka näyttänyt kiinnostuvan siitä, minkä suunnan urheilu oli ottanut. Tai ehkä hän pani asian merkille, mutta tiesi samalla miten pystyi itse antamaan ja saamaan paremmin omalla tavallaan toimia.
Eikka ei siis muuttanut itseään. Hän jatkoi koko kolmenkymmenen vuoden taipaleen samalla tapaa. On vielä sanottava muutama asia Eikasta.
Viisastellaan taas ensin. Viktor Frankl muotoili ihmisen pahoinvoinnin johtuvan usein siitä, miten hän näkee suhteensa maailmaan. Jos ihminen pohtii, mitä maailma (seura, ihmiset, työ…) ovat hänelle velkaa tai tehneet hänen hyväkseen, on suunta suhteellisen vähän lohtua tuova. Frankl haastoi meitä pohtimaan asiaa toisinpäin – mitä me voimme vielä tehdä maailman eteen (seura, ihmiset, työ…). Eikkahan oli juuri tällainen – hän valitsi olla auki maailmaan ja ihmisille. Hän ei kysellyt oman paikkansa tai palkkionsa puolesta. Hän teki paljon, ei pyytänyt juuri mitään, mutta taisi silti saada kaikkein eniten.
Toinen asia. Pohdimme erään valmentajan kanssa joskus 2005 Eikan touhua ilolla – hän oli taas hauskuttanut jotakin kuntouimaria jollakin puoliloukkauksella, jossa röhönauru oli pelastanut Eikan juuri ja juuri suurelta rajaloukkaukselta. Keskustelimme siis siitä, miten tulemme sitten itse olemaan vanhoina ihan samanlaisia höperöitä kuin Eikka. Huutelemme ihmisille, nauramme päälle herisyvästi, talkoamme paljon ja säilytämme kiinnostuksemme ihmisiä ja seuralaisia kohtaan. Olen koettanut pitää tästä asenteesta kiinni mahdollisimman hyvin. Aina välillä se unohtuu, mutta ehkä sitä kuitenkin ollaan samalla polulla.
Hautajaisten jälkeen me saattajat kokoonnuimme AaltoAlvarin kahvioon. Kahvio oli vielä kiinni, mutta mikäs kiire meillä siinä oli. Jutustelimme pitkät tovit, kunnes kahvio tarjosi meille antimiaan. Kun väki erkani omille teilleen, vaihdoin päälle sortsit ja seurapaidan. Painuin lastenaltaan alapuolen häkkivarastoihin. Nyt ei ollut kiire, miksipä en käyttäisi ylimääräistä aikaani varaston siivoamiseen? Tämänkin Eikka opetti – vaikka olen seuratyöntekijä, eivät minua koske samat työehdot kuin ”normaalissa työssä”. Minun etuni ovat paremmat – työ alkaa ja päättyy aina sydämeen. Kun seurassa on kunnolla mukana, se myös tuntuu kunnolliselta, oikealta.
Tämän viestin hän varmasti meille muillekin halusi omalla esimerkillään jakaa – kokeillaan reilusti, josko se sydämestä, toisille avun antamalla tekisi myös itselle hieman mukavamman arjen elellä Suomen kauneimmassa ja parhaansa uimahallissamme AaltiAlvarissa.
Einarin muistolle.