toukokuu 6, 2020 admin

Ole valmis, pidä hauskaa!

 Viivalle mentäessä kaikki tulee olla tehtynä. Kivikään ei saa olla kääntämättä, osoituksena siitä, että sitä jotakin, mitä oltiin etsimässä, ei oltaisi etsitty tarpeeksi. 

Meitä pyydetään visioimaan valmista asiaa, joka urheilussa on kohtalaisen helppoa. Kaikki olemme kokeneet sen fiiliksen, kun voi heittää kädet ilmaan ja tuulettaa. Nekin, jotka eivät ole sitä kokeneet, ovat nähneet sen telkkarista ja kerrottakoon, että tunne on juuri sellainen, miltä se näyttääkin. 

Onnistumisen tunne ei juuri muutu. Ainoa, mikä muuttuu on, että jotkin onnistumiset vaativat alleen enemmän onnistumisia, kuin toiset. Toiset onnistumiset taas tuntuvat joissakin tilanteissa paremmalta, kuin toiset. 

Vaikeaksi homma muuttuu silloin, kun tämä kokonaisvaltainen kaiken tekeminen pitäisi toteuttaa käytännössä. Ratkaisuksi tähän ongelmaan tuodaan tavoitteet. Tämä siksi, että tavoite on helposti ymmärrettävissä oleva käsite, joka tuntuu loogisella ja yksinkertaisella tavalla ratkaisevan tämän kovin monimutkaisen ongelman. 

Tavoite on strategian toteuttamisen väline. Strategia puolestaan vastaa kysymykseen, miten jokin päämäärä saavutetaan. 

Lähdettäessä purkamaan asiaa toisin päin huomaamme, että päämäärä, tarvitsee vastauksen kysymykseen: miten se tulee saavutetuksi. Toisin sanoen, minkälaisten toimien seurauksena uskomme liikahtavamme lähemmäs päämääräämme. Nämä toimet puolestaan muotoutuvat tavoitteiksi. 

Koska tiedämme, ettemme voi tehdä kaikkea, meidän on tehtävä valintoja siitä, mitä teemme ja mikä tärkeää, mitä emme tule tekemään. 

Vasta sitten kun tiedämme, mitä haluamme ja mitä aiomme sen saavuttamiseksi tehdä, tulevat tavoitteet. 

Kun lähestymme urheilun kaiken tekemistä ja jokaisen kiven kääntämistä vision, strategian ja tavoitteiden näkökulmasta joudumme huomaamaan, että se ei toimi. 

Ihan jo pelkästään siitä syystä, että luomalla strategian ja ja asettamalla tavoitteet, rajaamme ulos huomattavan määrän asioita, joiden vaikutuksista lopputulokseen emme voi olla täysin varmoja. 

Ei urheilija tarvitse tavoitteita, hän tarvitsee deadlineja 

Epidemian aikana urheilukilpailuja on peruttu ja siirretty. Yhteinen päämäärämme on kadonnut, emmekä tiedä, miten meidän tulisi asiaan suhtautua. Tarkkaan suunnitellut ohjelmat ja aikataulut ovat menettäneet merkityksensä. 

Sveitsiläisen kellon tarkkuudella eteenpäin jyskyttävä urheilija muistuttaakin yhtä äkkiä laiskaa kirjailijaa tai välinpitämätöntä opiskelijaa, jonka tekemistä ei enää motivoikaan lähestyvä deadline. 

Hetki, johon kaikki tiivistyy, on poissa. 

Epidemian väistyessä, emme voi tietää, millaiseen maailmaan urheilu palaa. Yksi asia on kuitenkin varmaa: Kilpailu urheilun sisällä ei muuta muotoaan. Päämäärä ja sitä kautta tavoitteemme urheilussa tulee olemaan sama, kuin ennenkin. 

Voimme siten olla huoletta koska seuraava kilpailu on tapahtumineen meille yhtä tuntematon, kuin ne lukemattomat kilpailut, joihin olemme osallistuneet ennen epidemiaa. 

Urheilu eroaa liike-elämästä merkittävästi siinä, että urheilussa kaikkien päämäärä on jotakuinkin sama ja se tulee saavutetuksi ennalta määrätyllä tavalla. 

On perusteltua kysyä, mihin tarvitsemme visioita, strategioita ja tavoitteita? 

Tämän epidempia-ajan pitäisi auttaa meitä ymmärtämään jotakin urheilun keskeisimmästä ytimestä ja siitä, mihin se meitä lopulta valmistaa. 

Siinä, missä liike-elämässä visiot, strategiat ja tavoitteet ovat täysin menettäneet merkityksensä toimintaympäristön ja tapahtumien odottamattomaan muutokseen myötä, tulee urheilija sysätyksi samanlaiseen tilaan joka kerta, kun kilpailu käynnistyy. 

Emme voi hallita tapahtumia, voimme ainoastaan hallita itseämme ja omaa suhtautumistamme siihen, mitä kilpailussa tapahtuu ja mitä siitä meille seuraa. 

Ajatus laiskanpulskeasta deadlineä vartovasta kirjailijasta ei äkkiseltään sovi siihen kuvaan, joka kirkasotsaisesta ja tavoitteellisesti valmentajan tietävän katseen alla valmistautuvasta urheilijasta halutaan muodostaa. Todettakoon kuitenkin, että molemmilla tavoin urheilumenestystä ollaan saavutettu. 

Ajatus siitä, että urheilussa pitäisi antaa kaikkensa ja mitään kiveä ei pitäisi jättää kääntämättä on paskapuhetta. Voittaakseen hyppykilpailun ei tarvitse kuin hypätä muita osallistujia pidemmälle. Sen tehdäkseen ei tarvitse tehdä yhtään enempää, kuin mikä on riittävää. 

Mikäli tuon saavuttamiseksi tuntuu hyvältä luoda visioita, strategioita ja tavoitteita, niin sehän on vallan OK. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että urheilun päämäärä on hyvin yksinkertainen, eikä se visioimalla muuksi muutu. 

Mitä aikaisemmassa vaiheessa sekä urheilija että valmentaja tämän ymmärtävät, sitä valmiimpia he ovat omassa työssään onnistumaan.