MEILLÄ KAIKILLA ON

TARINOITA URHEILUSTA

Tervetuloa lukumatkalle

Kirja myynnissä

Sprinttitalli on ottanut uuden askeleen. Talli kustansi kirjan. Marko kirja ”Rakkauden ja Niukkuuden Radikaali” on kirjoittajansa näköinen kirja. Kirjassa askeleita otetaan rajusti taaksepäin jotta inhimillisen suorituskyvyn rajoja hakevien rajat tulevat todellakin näkyviksi. Kirja ei ole helppoa luettavaa. Se saattaa heittää uskosta jo heti alkumetreillä. Lopussa lukija kuitenkin palkitaan. Hyvä kirja tuottaa lukijalleen oivalluksia. Niiden äärelle tämän kirjan pauloissa tosiaankin pääsee.

Kirja on tilattavissa ennakkoon 15.6. Asti osoitteessa: tilaukset at pelikirja.com hintaan 25€ (toimitettuna kotimaassa postin mukana). 15.6. Jälkeen kirjakin ilmestyy ja kallistuu päälle 30 euron.

Ole valmis, pidä hauskaa!

 Viivalle mentäessä kaikki tulee olla tehtynä. Kivikään ei saa olla kääntämättä, osoituksena siitä, että sitä jotakin, mitä oltiin etsimässä, ei oltaisi etsitty tarpeeksi. 

Meitä pyydetään visioimaan valmista asiaa, joka urheilussa on kohtalaisen helppoa. Kaikki olemme kokeneet sen fiiliksen, kun voi heittää kädet ilmaan ja tuulettaa. Nekin, jotka eivät ole sitä kokeneet, ovat nähneet sen telkkarista ja kerrottakoon, että tunne on juuri sellainen, miltä se näyttääkin. 

Onnistumisen tunne ei juuri muutu. Ainoa, mikä muuttuu on, että jotkin onnistumiset vaativat alleen enemmän onnistumisia, kuin toiset. Toiset onnistumiset taas tuntuvat joissakin tilanteissa paremmalta, kuin toiset. 

Vaikeaksi homma muuttuu silloin, kun tämä kokonaisvaltainen kaiken tekeminen pitäisi toteuttaa käytännössä. Ratkaisuksi tähän ongelmaan tuodaan tavoitteet. Tämä siksi, että tavoite on helposti ymmärrettävissä oleva käsite, joka tuntuu loogisella ja yksinkertaisella tavalla ratkaisevan tämän kovin monimutkaisen ongelman. 

Tavoite on strategian toteuttamisen väline. Strategia puolestaan vastaa kysymykseen, miten jokin päämäärä saavutetaan. 

Lähdettäessä purkamaan asiaa toisin päin huomaamme, että päämäärä, tarvitsee vastauksen kysymykseen: miten se tulee saavutetuksi. Toisin sanoen, minkälaisten toimien seurauksena uskomme liikahtavamme lähemmäs päämääräämme. Nämä toimet puolestaan muotoutuvat tavoitteiksi. 

Koska tiedämme, ettemme voi tehdä kaikkea, meidän on tehtävä valintoja siitä, mitä teemme ja mikä tärkeää, mitä emme tule tekemään. 

Vasta sitten kun tiedämme, mitä haluamme ja mitä aiomme sen saavuttamiseksi tehdä, tulevat tavoitteet. 

Kun lähestymme urheilun kaiken tekemistä ja jokaisen kiven kääntämistä vision, strategian ja tavoitteiden näkökulmasta joudumme huomaamaan, että se ei toimi. 

Ihan jo pelkästään siitä syystä, että luomalla strategian ja ja asettamalla tavoitteet, rajaamme ulos huomattavan määrän asioita, joiden vaikutuksista lopputulokseen emme voi olla täysin varmoja. 

Ei urheilija tarvitse tavoitteita, hän tarvitsee deadlineja 

Epidemian aikana urheilukilpailuja on peruttu ja siirretty. Yhteinen päämäärämme on kadonnut, emmekä tiedä, miten meidän tulisi asiaan suhtautua. Tarkkaan suunnitellut ohjelmat ja aikataulut ovat menettäneet merkityksensä. 

Sveitsiläisen kellon tarkkuudella eteenpäin jyskyttävä urheilija muistuttaakin yhtä äkkiä laiskaa kirjailijaa tai välinpitämätöntä opiskelijaa, jonka tekemistä ei enää motivoikaan lähestyvä deadline. 

Hetki, johon kaikki tiivistyy, on poissa. 

Epidemian väistyessä, emme voi tietää, millaiseen maailmaan urheilu palaa. Yksi asia on kuitenkin varmaa: Kilpailu urheilun sisällä ei muuta muotoaan. Päämäärä ja sitä kautta tavoitteemme urheilussa tulee olemaan sama, kuin ennenkin. 

Voimme siten olla huoletta koska seuraava kilpailu on tapahtumineen meille yhtä tuntematon, kuin ne lukemattomat kilpailut, joihin olemme osallistuneet ennen epidemiaa. 

Urheilu eroaa liike-elämästä merkittävästi siinä, että urheilussa kaikkien päämäärä on jotakuinkin sama ja se tulee saavutetuksi ennalta määrätyllä tavalla. 

On perusteltua kysyä, mihin tarvitsemme visioita, strategioita ja tavoitteita? 

Tämän epidempia-ajan pitäisi auttaa meitä ymmärtämään jotakin urheilun keskeisimmästä ytimestä ja siitä, mihin se meitä lopulta valmistaa. 

Siinä, missä liike-elämässä visiot, strategiat ja tavoitteet ovat täysin menettäneet merkityksensä toimintaympäristön ja tapahtumien odottamattomaan muutokseen myötä, tulee urheilija sysätyksi samanlaiseen tilaan joka kerta, kun kilpailu käynnistyy. 

Emme voi hallita tapahtumia, voimme ainoastaan hallita itseämme ja omaa suhtautumistamme siihen, mitä kilpailussa tapahtuu ja mitä siitä meille seuraa. 

Ajatus laiskanpulskeasta deadlineä vartovasta kirjailijasta ei äkkiseltään sovi siihen kuvaan, joka kirkasotsaisesta ja tavoitteellisesti valmentajan tietävän katseen alla valmistautuvasta urheilijasta halutaan muodostaa. Todettakoon kuitenkin, että molemmilla tavoin urheilumenestystä ollaan saavutettu. 

Ajatus siitä, että urheilussa pitäisi antaa kaikkensa ja mitään kiveä ei pitäisi jättää kääntämättä on paskapuhetta. Voittaakseen hyppykilpailun ei tarvitse kuin hypätä muita osallistujia pidemmälle. Sen tehdäkseen ei tarvitse tehdä yhtään enempää, kuin mikä on riittävää. 

Mikäli tuon saavuttamiseksi tuntuu hyvältä luoda visioita, strategioita ja tavoitteita, niin sehän on vallan OK. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että urheilun päämäärä on hyvin yksinkertainen, eikä se visioimalla muuksi muutu. 

Mitä aikaisemmassa vaiheessa sekä urheilija että valmentaja tämän ymmärtävät, sitä valmiimpia he ovat omassa työssään onnistumaan. 

Urheilu on niukkuuden taidetta

Suomalainen urheilu elää niukkuudesta – ainakin taloudellisessa mielessä. Niukkuudesta elävä joutuu kituuttamaan kädestä suuhun ja valitsemaan mihin satsaa. Joitakin asioita jätetään tekemättä toisten asioiden kustannuksella. Kun niukkuudesta elävä koettaa ylläpitää esimerkiksi toimivaa taloutta, koettaa hän a) pitää suhteellisen hyvää kassaa, jotta arki rullaa, b) lyhentää velkoja realistisesti ja suunnitellusti ja c) kasvattaa puskuria yllättäviä menoja varten.

Onko tämä järjestys vallalla suomalaisessa urheilussa? Vai onko meillä tapana ennemmin huolehtia b) ja c) kylläisiksi? Elämmekö tulevaisuuden ”sitten kun”- maailmassa? ”Sitten kun”- maailmassa pilvilinnaa ovat tärkeitä. Lukuja, toimenpiteitä ja painopisteitä suunnitellaan siten, että ne tuottavat tulosta ”sitten joskus”, kun järjestelmät ovat kunnossa.

Hyvästä kassasta (a) huolehtiminen tarkoittaisi ahkeruutta juuri tässä ja nyt. Mitattavaa tulosta juuri tämän päivän harjoituksissa, palavereissa ja kohtaamisissa. A) vaatii hyvää suunnittelua. Vain silloin a) voi kasvaa täyteen potentiaaliinsa ja huolehtia osaltaan kohdat b) ja c).

Voisi myös sanoa, ettei kaiken satsaaminen tulevaisuuteen (b ja c) pelasta tätä päivää. Niihin liika satsaaminen voi olla jopa haitallista kaikille osille.

Suunnitelmat eivät yleensä toteudu

Pane myös merkille, miten luonnollisten tapahtumien seurauksissakin on jotakin ilahduttavaa ja puoleensa vetävää. Esimerkiksi paistetussa leivässä on jonkinlaisia halkeamia, joita leipuri ei ole pyrkinyt aikaansaamaan, mutta jotka kuitenkin ovat omiaan kiihottamaan ruokahalua.” – Marcus Aurelius, ITSE-tutkiskeluja

Aureliuksen ajatuksen voi myös esittää Leonard Cohenin sanoin – There is a crack in everything, that’s how the light gets in. Suunnitelmia pitää tehdä. Ne suuntaavat toimintaa ja auttavat jakamaan voimavaroja matkaa varten. Suunnitelmien luonteeseen kuitenkin kuuluu, että ne tuottavat usein jotakin muuta kuin odotettua. Ydinvoimalat eivät valmistu ajallaan, hoitovarmuudet eivät ole kuitenkaan kovin varmoja, kilpailut perutaan, talouden taantumaa puskuroidaan ja hallitaan…

Kun suunnitelmaa aletaan toteuttamaan, käy kuten leivällä uunissa, se paisuu, kovettuu ja alkaa ottaa yllättäviä muotoja. Halkeamia tulee sinne tänne. Niiden kanssa täytyy oppia elämään. Täydellisessä leivässä on valitettavasti halkeamia.

Valmennusta 1/12 vai 11/12?

Olemme sitä mieltä, että hyvevalmentaminen on päivän sana. Tässä valmennustavassa urheilijaa ei alisteta tarpeettomasti vallankäytölle. Hänet koetaan kunnioitettavana, vapaana yksilönä, joka oikealla tapaa kannustaen löytää kyllä oman tapansa urheilla vapaasti. Vapaa urheilija tekee tuloksen. Tästä valmennustavasta antavat parhaat esimerkit ja esikuvat palloilulajien maajoukkueiden valmentajat. Muutama huomio:

  1. Maajoukkuevalmentaja valmentaa turnauksissa ja lyhyillä leireillä (esimerkiksi noin 1kk/vuosi).
  2. Seuravalmentaja valmentaa lähes koko vuoden (11kk/vuosi)
  3. Maajoukkueessa aines on todella motivoitunutta antamaan näyttöjä ja tekemään parhaansa.
  4. Seurajoukkueissa osa tekee töitä kovalla asenteella, mutta jollekin pelailu on vain pelailua.
  5. Maajoukkueessa urheilija kehittyy ennenkaikkea kilpailuissa ja peleissä kohdatessaan vastustajan.
  6. Varsinaiset kehitysloikat urheilija tekee seuravalmennuksessa.

Onko niin, että maajoukkuevalmentajan keskeisin työkalu on yhteistyön työkalu, sillä hän tarvitsee mukaansa aina parhaan aineksen peleihin ja kilpailuihin? Urheilijoilla on kuitenkin heikkouksia. Joku tarvitsee aina kuria ja komentoa pystyäkseen toimimaan. Toinen tarvitsee vapautta toteuttaa itseään. Seuroissa joku on aina laiska ja joku tekee todella tunnollisesti. Miten valmennan sitä ”intiaanipäällikköä”, joka on fanien suosikki, paras pistemies ja ei kuitenkaan tee arjessa kuten joukkueen tai ryhmän arvot vaativat? Miten toimin, kun keskustelu ja motivointi ei pure?

Mitäs nyt?

En ole kirjoittanut blogia vuosiin. Näköjään tällainen pandemia saa aikaiseksi kuitenkin sen, että ajatukset alkavat taas muuttua positiivisesti jonkun asian suhteen. Karanteeni on ainakin varmistanut sen, että ajatus on alkanut liitää aivan eri tavalla. Näen unia, liikun, pohdin, kirjoitin jopa kirjan. Voin siis aivan hyvin myös kirjoitella blogia.

Ensimmäinen uusi postaus

Talo seisoi pienellä mäennyppylällä aivan kylän laidassa. Alku mutta tarina on eri. Noilla sanoilla alkaa tarina, joka koskee Arthur Dent nimistä henkilöä. Tämä tarina kertoo jostain muusta. Sprinttitallista ja heistä, jotka tämän ilmiön pistivät aluilleen. Jos tämän sanoiksi pukisin, sanoisin, että

”aate, joka meillä oli alussa ei ollut lähellä ihmisten sosiaalista järjestystä mutta emme tohtineet lähteä petkuttamaan kosmista hierarkiaa, vaan seisoimme tämän kaiken edessä kuin tuomiolla, luottaen siihen, että tarkoitus pyhittää keinot ja jollain tavalla kanonisoi sen mitä haluamme saavuttaa.”

Aika selkeää, eikö olekin. Lévi-Straussin henki elää vahvana jokaisessa hetkessämme.

Sprinttitalli aloitti lokakuussa 2013 toimintansa. Silloin oli jo selvä, että jotain uutta urheiluun tulisi. Ja jotain uutta on tullut. Ensimmäinen olympiadi on takana. Rion kisoihin meiltä pääsi kaksi urheilijaa ja yksi valmentaja. Lokakuun 2013 ja tämän hetken väliin mahtuu lukuisia suomen ennätyksiä ja arvokisoja, lukemattomia henkilökohtaisia parhaita, mitaleja enemmän kuin sormilla pystyy laskemaan, jos ei käytä koko kylää laskemiseen, tunnustuksia kansallisella tasolla ja rohkeita tekoja. Lokakuussa 2013 Sprinttitalli oli rehellinen. Tämä kaikki on mennyttä, Sprinttitalli on rehellinen myös nyt. Mikä parasta, itsenäisenä toimijana voimme olla sitä aina.

Mikä on muuttunut? Nyt meillä on tulos takana. Tämän saman heittäytymisen uskon varassa tekivät myös urheilijamme, kuin Ezio Auditore Galatan korkeasta tornista, ilman epäilystä. Ja tämä usko on kantanut monille mantereille.

Väitteemme on seuraava,

kukaan ei pysty samaan tulos per euro suhteeseen

Arvokisapaikkoja ja olympialaiset ilman tukea yhdeltäkään seuralta. Sprinttitalli tekee asioita, mistä se ansaitsee tuloa. Tämä tulo käytetään valmentajien matka- ja majoituskustannuksiin, tuotteisiin joita teemme urheilijoille ja kattamaan pakolliset kustannukset, kuten domain ja se, mitä verottaja päättää haluta. Sprinttitalli on ilmiö, jonka puolesta useat ihmiset käyttävät omaa osaamistaan tuottaakseen lisäarvoa muille. Tämä on asenne ja sitoumus.

Urheilun potentiaali on lähes rajaton. Käytämme siitä hyvin pienen osan. Miksi?

Haluamme tähän muutosta. Tämä on tavoitteemme.