MEILLÄ KAIKILLA ON

TARINOITA URHEILUSTA

Tervetuloa lukumatkalle

Vapautettu Tehtävistään

Minun pitäisi kirjoittaa (tai ei pidä, mutta haluaisin) valmentajien välisestä lojaliudesta, kiusaamisesta ja selkään puukottamisesta – mutta onpas tämä hankala aihe! Aiheesta kirjoittamisen tekee hankalaksi se, että pelkään tekstin nostavan pinnalle jotakin sellaista negatiivista, jota en haluaisi olla nostattamassa. Mutta aihe on tärkeä – se on jopa niin tärkeä, etten ole törmännyt siihen tieteellisissä kirjoituksissa kaikkien näiden vuosien aikana vasta kun nyt (Potrac et all 2012).

Aiheesta on saattanut olla kirjoituksia, mutta yhdestä asiasta olen varma – se ei ole ollut yhdelläkään valmennuskoulutuksessa tai – seminaarissa aiheena. Työnohjauksessa asiaa on toki sivuttu konkreettisten tapausten muodossa. Ilmiötasolla kiusaaminen on jäänyt vaille huomiota. Potrackin artikkeli avasi silmiäni.

Artikkelissa tutkitaan Valioliigan apuvalmentajan toimintaa. Hän kertoo valmentajien välisestä ystävyydestä harjoituksien ja lajin ulkopuolella. Kun lajissa ollaan sitten ”sisällä”, tekemässä töitä, tilanne muuttuu. Kirjoittaja ei ollut tästä aikaisemmin tietoinen. Hän kertoi kuitenkin, miten jokainen apuvalmentaja pelkäsi päävalmentajan (gaffer) keskeytystä – siis tilannetta, jossa päävalmentaja otti ”homman haltuunsa” apuvalmentajalta, kun ei omasta mielestään ollut tyytyväinen näkemäänsä. Tällaiset hetket tuntuivat kamalilta. Jos keskeytys ei osunut omalle kohdalle tällä kertaa, huokaisi valmentaja helpotuksesta. Vaikka valmentajat olivat siis lajin ulkopuolella ystäviä, oli lajin sisäinen ilmapiiri ruokkiva valmentajia kamppailuun omasta selviytymisestään.

Artikkelissa kuvattiin hyvin, miten potkut saanut valmentaja ”vapautettiin tehtävistään”. ”Vapautuksen” jälkeen häneen ei oltu enää yhteydessä. Entinen golf- kaveri pyyhkiytyi pois pelipiiristä, syömässä ei käyty. Tällainen viikateuhka oli kaiken aikaa valmentajien yllä. Kaikki tällainen lisäsi painetta omalle selviytymiselle.

Yksi syy, miksi kiusaamisen ja kyynärpäiden nostelun taktiikka ei ole noussut pinnalle urheiluvalmennuksessa voi olla sen varjoihin kätkeytyvä ominaisuus. Valmentajien keskuudessa puhutaan ennemminkin yhteistyöstä, hyvästä hengestä ja kollegiaalisesta tuesta – valmennustiimit ovat TIIMEJÄ! Valmentajakoulutuksessa painotetaan valmentajan eettistä toimintaa ennen kaikkea urheilijoiden suuntaan. Toinen keskeinen suunta ovat vanhemmat – miten heitä tulisi kohdata. Kolmanneksi puheenaiheeksi nousevat ”alaistaidot” – miten valmentaja osaa toimia työnantajansa tahtomalla tavalla. Periaatteessa valmentajien keskinäinen kunnioitus ja omat toiminnan reflektointi valmentajien keskuudessa kuuluu tähän kolmanteen luokkaan, mutta sitä ei ole ainakaan omalle kohdalle sattunut koulutuksissa osumaan.

Esiintyykö Suomessa sitten kiusaamista, tai edes pientä ”hiekoitusta” valmentajien kesken?

Esiintyy. Emme ole kuitenkaan kovin tietoisia tästä. Emme tiedosta, kun toimimme ”hiekoittajina”. Tuolloin oma toimintamme voidaan perustella myös itselle perusteltuna ja rationaalisena – on nimittäin äärimmäisen raakaa rehellisyyttä sellainen, jossa voi todeta jakaessaan juorun kollegastaan, että tällä kertaa valitsen kiusata toista valmentajaa. On myös hiuksenhieno ero siinä, nostaako esille tärkeää huolta toisen toiminnassa kehittämisen näkökulmassa, vai tekeekö toiselle hallaa parantaakseen jotenkin omaa tilannettaan paineellisessa urheilumaailmassa.

Valmentajan ”hiekoittaminen” tapahtuu vieläpä niin salakavalasti ja hienovaraisesti, ettei sen kohde välttämättä edes tajua kyseessä olevan kiusaamisen. Kun valmentaja joutuu esimerkiksi johtokunnan puheenjohtajan puhutteluun nimeämättömän vihjeen perusteella (esimerkiksi että hänen käyttäytymisestään jossakin tilanteessa on valitettu), on hän vastaamassa syytöksiin itseään koskien. Hänelle tai puheenjohtajalle ei tule usein mieleenkään kyseenalaistaa nimettömän vihjeen oikeellisuutta tai vihjaajan tarkoitusperiä.

Kuinka merkittävästä ilmiöstä on sitten kyse?

Ilmiö on merkittävä, tavallaan, ja samalla vähäpätöinen. Ilmiön pienuutta voi kuvata vaatetuksen vertauksella. Kollegiaalinen ”hiekoittaminen” on kuin vasemman jalan sukka kengässä. Sukkaa ilman tulee toimeen normaaleissa olosuhteissa. Se ei ole siten paita, housut, hanskat tai pipo. Mutta jos pakkasta on paljon, on sukkakin tarpeellinen. Silloin sen puuttumisen huomaa. Vasen jalka on se, josta paleltuma pääsee sisälle.

Normaaleissa olosuhteissa ilmiötä esiintyy siis taustalla lähes täysin piilossa. Sitä esiintyy juoruissa ja kuiskauksissa, asenteissa joita valmentajista välittyy omiin urheilijoihin, hiljaisessa hyväksymisessä ja puuttumattomuudessa, uteliaassa korvassa joka haluaa kuulla viimeisimmät lajin urheilija-valmentaja-juorut ja nettikirjoituksissa joissa ”hyvien aikomusten” rivien välistä on luettavissa toisenlaista viestiä.

Vakavamman muodon kiusaaminen ottaa joka kerta, kun valmentaja joutuu pinteeseen jonkun perättömän hiekoituksen seurauksena. Joskus valmentaja voidaan eristää kokonaan yhteisöstä ”ominaisuuksiensa vuoksi”. Usein hän ei ole näissä tilanteissa itse syytön, mutta tuomio voi olla elinkautinen.

Joissakin tilanteissa valmentajan työsuhde voi päättyä heppoisin perustein. Tuolloin hiekanjyväseen tarttuu räntää, lunta ja jäätä – jolloin lumipalloefekti on valmis.

Emmin kirjoittaa aiheesta siksi, koska urheiluvalmennuksessa on todella paljon (99%) hyvää. Valmentaja on esimerkillistä työtä tekevä, lajia ja urheilijoita rakasta ihminen. Hän ei laske työtunteja, eikä välitä minkälaisia palkkioita hän saa. Valmentaja on pyyteetön urheilijoidensa eteen puurtava mahtava ”sankari” (kuten artikkelissa puhutaan). ”Sankarihan” ei voi olla kateellinen ja kyyninen ”hiekoittaja”, joka on oman (tai omiensa) edun vuoksi myös vähän venyttämään omaa moraaliaan. Mutta meissä taitaa kuitenkin olla tuo synkkä ja varjonen 1% – pieni, mutta kuitenkin olemassa.

Minussa myös.

P. Potraca*, R.L. Jonesb,c, D. Gilbournea and L. Nelsona (2012) Handshakes, BBQs, and bullets’: self-interest, shame and regret in football coaching. Sports Coaching Review, 2012
Vol. 1, No. 2, 79–92


AJATUKSIA EINARIN VAIKUTUKSESTA

Einari vuonna 2009. Kuva Tomi Haapanen

Saatoimme ystävämme, master-uimari Einari Kirjavaisen eilen haudan lepoon. Meitä saattajia oli paikalla runsas joukko. Enemmänkin olisi varmasti tullut paikalle, mutta samaan aikaan pidetyt mastersien SM- kilpailut vetivät uintiväkeä puoleensa. Tällä tavalla Eikka olisi varmasti toivonutkin. Hän olisi todennut jotenkin – älkää nyt tulko mitään kuivaa kaaranpalaa katselemaan vaan menkää uimaan! Pappi nosti puheessaan esille uinnin merkitystä Eikalle. Eikka oli monessa eri tilanteessa todennut uinnin olleen ehkä hänen pelastuksensa. Kuten meillä kaikilla, oli Eikallakin omat murheensa kannettavana. 

Vaikka pappi puhui uinnin merkityksestä Eikalle, nosti hän esille myös toisen puolen. Hän kertoi hymy huulilla Eikan merkityksestä seurakunnalle. Kun Eikka oli tullut mukaan Ortodoksisen seurakunnan toimintaan, oli hän ollut nykytermein kuin ”käyttöjärjestelmän päivitys”. Eikan suorapuheisuus, karjalainen iloisuus ja huumori, pistelevän tarkat huomiot ja tekemisen asenne muuttivat myös seurakunnan toimintaa. Kuulemamme perusteella merkitys oli ollut suuri. 

Tällaisen Eikan minäkin muistan. Olen tuntenut hänet lähes päivälleen kolmekymmentä vuotta. Tapasimme nimittäin ensimmäistä kertaa viikolla 43, vuonna 1991. Eikka oli silloin Jyväskylän Saukkojen mastersuimari, muistaakseni myös hallituksen jäsen. Jos hän ei nyt hallituksessa ollut, välittyi hänestä kuitenkin sellaista erilaisuutta ja voimaa, joka säteili valoisuutta ja hymyä ympärilleen. Eikan hyväsydämmisyyden ja pistävän kielen pääsin tuntemaan jo heti alusta pitäen. Hyväsydämmisyydestä kertoi tietenkin se, miten hän auttoi kaikkia avuliaasti. Ei ollut vuorokauden aikaa tai paikkaa, omaa vaivaa tai muuta syytä, miksi Eikka ei olisi pyytäjiä auttanut:

Hän lainasi autoa. Jos auto hajosi matkalle tai tuli joku naarmu, totesi Eikka ihmisten olevan tärkeämpiä kuin joku peltihökötys. Kilpailuihin hän tuli toimitsijaksi ilman eri pyyntöä tai sopimista. Tapansa mukaan Eikka tuli vain paikalle. Hän toimi myös uimahallin valvojana paikaten tilanteita kun esimerkiksi joku ”vakkareista” sairastui. Eikan tuntien hän ei näitäkään valvontajaksoja tehnyt palkkion vuoksi, vaan siksi että hänellä oli aikaa aina tehdä jotakin rakkaan uimahallin ja uinnin eteen. 

Pisteliään, huumorilla höystetyn kielen pääsivät monet kokemaan vuosikymmenien aikana. Vesipallopeleissä Einari huuteli jatkuvasti vastustajan maalivahdille ”IMURI”- huutoja. Hän saarnasi ihmisille kansanviisauksiaan, oli kyseessä sitten liikuntajohtaja tai neljävuotias uimarin alku. Eikalle kaikki olivat samanarvoisia. 

Hienoa oli myös Eikan into touhuta lasten kanssa. Niin iso hattu ei mahdu päähäni ylös nostettavaksi, joka kertoisi kunnioitukseni määrän niitä lukuisia kohtaamisia kohtaan, joissa Eikka otti lapset tosissaan. Kun hän piti seuran sunnuntaivuorolla lasten hyppykoulua vuosikausien ajan, tuli hän tutuksi monille sukupolville uimarinalkuja. Miten ihmeessä Eikka löysi innon tulla viikonlopun jälkeen sunnuntaiksi hyppyyttämään vieraita lapsia? Eikö hänellä ollut parempaa puuhaa? 

Minusta tuntuu, että Eikka oli juurikin löytänyt ”paremman puuhan”. Eikka oli jotenkin oivaltanut ilmeisen varhain, Matti Nykäsen sanoin – elämä on ihmisen parasta aikaa. Hän oli oivaltanut, miten hyvät naurut ja huumori, asioista kiinnostuminen ja niihin täysillä heittäytyminen oli parasta lääkettä kaikennäköisiin vaivoihin ja kolotuksiin. Eikka oli jotenkin oivaltanut, että itse ihmisten kanssa touhuamiseen ja kohtaamisiin tulisi suhtautua vakavissaan ja tosissaan. Mutta ei totisesti. Eikka siis ymmärsi sen voiman mitä ihmisistä voi saada. Ehkä hän myös ymmärsi sen mitä hän tuo ympärilleen.

Eikka pääsi näkemään myös urheilumaailman murroksen – siis sen, mitä urheiluseuroissa on tapahtunut kaikkialla Suomessa. Hän pääsi kokemaan miten harrastajista tuli maksavia asiakkaita, seura-aktiiveista työntekijöitä, monista talkootyön muodoista velvollisuuksia ja seuroista palveluntuottaja. Miten Eikka sitten suhtautui tähän kaikkeen? Voisi todeta, että varsin eikkamaisesti – hän tuli paikalle kun talkooväkeä tarvittiin. Jos hän näki jonkun kanniskelevan parrua, nappasi hän toisesta päästä kiinni, heitti jonkun herjan – ja auttoi parrun kantamisessa. Ei Eikka näyttänyt kiinnostuvan siitä, minkä suunnan urheilu oli ottanut. Tai ehkä hän pani asian merkille, mutta tiesi samalla miten pystyi itse antamaan ja saamaan paremmin omalla tavallaan toimia. 

Eikka ei siis muuttanut itseään. Hän jatkoi koko kolmenkymmenen vuoden taipaleen samalla tapaa. On vielä sanottava muutama asia Eikasta. 

Viisastellaan taas ensin. Viktor Frankl muotoili ihmisen pahoinvoinnin johtuvan usein siitä, miten hän näkee suhteensa maailmaan. Jos ihminen pohtii, mitä maailma (seura, ihmiset, työ…) ovat hänelle velkaa tai tehneet hänen hyväkseen, on suunta suhteellisen vähän lohtua tuova. Frankl haastoi meitä pohtimaan asiaa toisinpäin – mitä me voimme vielä tehdä maailman eteen (seura, ihmiset, työ…). Eikkahan oli juuri tällainen – hän valitsi olla auki maailmaan ja ihmisille. Hän ei kysellyt oman paikkansa tai palkkionsa puolesta. Hän teki paljon, ei pyytänyt juuri mitään, mutta taisi silti saada kaikkein eniten. 

Toinen asia. Pohdimme erään valmentajan kanssa joskus 2005 Eikan touhua ilolla – hän oli taas hauskuttanut jotakin kuntouimaria jollakin puoliloukkauksella, jossa röhönauru oli pelastanut Eikan juuri ja juuri suurelta rajaloukkaukselta. Keskustelimme siis siitä, miten tulemme sitten itse olemaan vanhoina ihan samanlaisia höperöitä kuin Eikka. Huutelemme ihmisille, nauramme päälle herisyvästi, talkoamme paljon ja säilytämme kiinnostuksemme ihmisiä ja seuralaisia kohtaan. Olen koettanut pitää tästä asenteesta kiinni mahdollisimman hyvin. Aina välillä se unohtuu, mutta ehkä sitä kuitenkin ollaan samalla polulla. 

Hautajaisten jälkeen me saattajat kokoonnuimme AaltoAlvarin kahvioon. Kahvio oli vielä kiinni, mutta mikäs kiire meillä siinä oli. Jutustelimme pitkät tovit, kunnes kahvio tarjosi meille antimiaan. Kun väki erkani omille teilleen, vaihdoin päälle sortsit ja seurapaidan. Painuin lastenaltaan alapuolen häkkivarastoihin. Nyt ei ollut kiire, miksipä en käyttäisi ylimääräistä aikaani varaston siivoamiseen? Tämänkin Eikka opetti – vaikka olen seuratyöntekijä, eivät minua koske samat työehdot kuin ”normaalissa työssä”. Minun etuni ovat paremmat – työ alkaa ja päättyy aina sydämeen. Kun seurassa on kunnolla mukana, se myös tuntuu kunnolliselta, oikealta. 
Tämän viestin hän varmasti meille muillekin halusi omalla esimerkillään jakaa – kokeillaan reilusti, josko se sydämestä, toisille avun antamalla tekisi myös itselle hieman mukavamman arjen elellä Suomen kauneimmassa ja parhaansa uimahallissamme AaltiAlvarissa.

Einarin muistolle. 

Eino Leino, Hymyilevä Apollo 1

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
”Ken uskovi toteen, ken unelmaan, –
sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!”

Olisihan se komeaa kirjoittaa kirja urheilun syvistä vieteistä, virroista ja mielenliikkeistä käyttäen runoja lähteinä ja inspiraation synnyttäjinä. Kirjoittaisi vaikkapa tästä Eino Leinon Hymyilevän Apollon ensimmäisestä säkeestä jotakin fiksua. Kuten että ”niinhän se on kuin Leino laittoi – usko sitten tietoon tai uneen, kunhan vain täysillä uskot! Tässäpä on kiteytys tuloksen tekemisen olemuksesta hyvin sanottuna.”

(Kainuun Eino Leino seura)

Kirja myynnissä

Sprinttitalli on ottanut uuden askeleen. Talli kustansi kirjan. Marko kirja ”Rakkauden ja Niukkuuden Radikaali” on kirjoittajansa näköinen kirja. Kirjassa askeleita otetaan rajusti taaksepäin jotta inhimillisen suorituskyvyn rajoja hakevien rajat tulevat todellakin näkyviksi. Kirja ei ole helppoa luettavaa. Se saattaa heittää uskosta jo heti alkumetreillä. Lopussa lukija kuitenkin palkitaan. Hyvä kirja tuottaa lukijalleen oivalluksia. Niiden äärelle tämän kirjan pauloissa tosiaankin pääsee.

Kirja on tilattavissa ennakkoon 15.6. Asti osoitteessa: tilaukset at pelikirja.com hintaan 25€ (toimitettuna kotimaassa postin mukana). 15.6. Jälkeen kirjakin ilmestyy ja kallistuu päälle 30 euron.

Ole valmis, pidä hauskaa!

 Viivalle mentäessä kaikki tulee olla tehtynä. Kivikään ei saa olla kääntämättä, osoituksena siitä, että sitä jotakin, mitä oltiin etsimässä, ei oltaisi etsitty tarpeeksi. 

Meitä pyydetään visioimaan valmista asiaa, joka urheilussa on kohtalaisen helppoa. Kaikki olemme kokeneet sen fiiliksen, kun voi heittää kädet ilmaan ja tuulettaa. Nekin, jotka eivät ole sitä kokeneet, ovat nähneet sen telkkarista ja kerrottakoon, että tunne on juuri sellainen, miltä se näyttääkin. 

Onnistumisen tunne ei juuri muutu. Ainoa, mikä muuttuu on, että jotkin onnistumiset vaativat alleen enemmän onnistumisia, kuin toiset. Toiset onnistumiset taas tuntuvat joissakin tilanteissa paremmalta, kuin toiset. 

Vaikeaksi homma muuttuu silloin, kun tämä kokonaisvaltainen kaiken tekeminen pitäisi toteuttaa käytännössä. Ratkaisuksi tähän ongelmaan tuodaan tavoitteet. Tämä siksi, että tavoite on helposti ymmärrettävissä oleva käsite, joka tuntuu loogisella ja yksinkertaisella tavalla ratkaisevan tämän kovin monimutkaisen ongelman. 

Tavoite on strategian toteuttamisen väline. Strategia puolestaan vastaa kysymykseen, miten jokin päämäärä saavutetaan. 

Lähdettäessä purkamaan asiaa toisin päin huomaamme, että päämäärä, tarvitsee vastauksen kysymykseen: miten se tulee saavutetuksi. Toisin sanoen, minkälaisten toimien seurauksena uskomme liikahtavamme lähemmäs päämääräämme. Nämä toimet puolestaan muotoutuvat tavoitteiksi. 

Koska tiedämme, ettemme voi tehdä kaikkea, meidän on tehtävä valintoja siitä, mitä teemme ja mikä tärkeää, mitä emme tule tekemään. 

Vasta sitten kun tiedämme, mitä haluamme ja mitä aiomme sen saavuttamiseksi tehdä, tulevat tavoitteet. 

Kun lähestymme urheilun kaiken tekemistä ja jokaisen kiven kääntämistä vision, strategian ja tavoitteiden näkökulmasta joudumme huomaamaan, että se ei toimi. 

Ihan jo pelkästään siitä syystä, että luomalla strategian ja ja asettamalla tavoitteet, rajaamme ulos huomattavan määrän asioita, joiden vaikutuksista lopputulokseen emme voi olla täysin varmoja. 

Ei urheilija tarvitse tavoitteita, hän tarvitsee deadlineja 

Epidemian aikana urheilukilpailuja on peruttu ja siirretty. Yhteinen päämäärämme on kadonnut, emmekä tiedä, miten meidän tulisi asiaan suhtautua. Tarkkaan suunnitellut ohjelmat ja aikataulut ovat menettäneet merkityksensä. 

Sveitsiläisen kellon tarkkuudella eteenpäin jyskyttävä urheilija muistuttaakin yhtä äkkiä laiskaa kirjailijaa tai välinpitämätöntä opiskelijaa, jonka tekemistä ei enää motivoikaan lähestyvä deadline. 

Hetki, johon kaikki tiivistyy, on poissa. 

Epidemian väistyessä, emme voi tietää, millaiseen maailmaan urheilu palaa. Yksi asia on kuitenkin varmaa: Kilpailu urheilun sisällä ei muuta muotoaan. Päämäärä ja sitä kautta tavoitteemme urheilussa tulee olemaan sama, kuin ennenkin. 

Voimme siten olla huoletta koska seuraava kilpailu on tapahtumineen meille yhtä tuntematon, kuin ne lukemattomat kilpailut, joihin olemme osallistuneet ennen epidemiaa. 

Urheilu eroaa liike-elämästä merkittävästi siinä, että urheilussa kaikkien päämäärä on jotakuinkin sama ja se tulee saavutetuksi ennalta määrätyllä tavalla. 

On perusteltua kysyä, mihin tarvitsemme visioita, strategioita ja tavoitteita? 

Tämän epidempia-ajan pitäisi auttaa meitä ymmärtämään jotakin urheilun keskeisimmästä ytimestä ja siitä, mihin se meitä lopulta valmistaa. 

Siinä, missä liike-elämässä visiot, strategiat ja tavoitteet ovat täysin menettäneet merkityksensä toimintaympäristön ja tapahtumien odottamattomaan muutokseen myötä, tulee urheilija sysätyksi samanlaiseen tilaan joka kerta, kun kilpailu käynnistyy. 

Emme voi hallita tapahtumia, voimme ainoastaan hallita itseämme ja omaa suhtautumistamme siihen, mitä kilpailussa tapahtuu ja mitä siitä meille seuraa. 

Ajatus laiskanpulskeasta deadlineä vartovasta kirjailijasta ei äkkiseltään sovi siihen kuvaan, joka kirkasotsaisesta ja tavoitteellisesti valmentajan tietävän katseen alla valmistautuvasta urheilijasta halutaan muodostaa. Todettakoon kuitenkin, että molemmilla tavoin urheilumenestystä ollaan saavutettu. 

Ajatus siitä, että urheilussa pitäisi antaa kaikkensa ja mitään kiveä ei pitäisi jättää kääntämättä on paskapuhetta. Voittaakseen hyppykilpailun ei tarvitse kuin hypätä muita osallistujia pidemmälle. Sen tehdäkseen ei tarvitse tehdä yhtään enempää, kuin mikä on riittävää. 

Mikäli tuon saavuttamiseksi tuntuu hyvältä luoda visioita, strategioita ja tavoitteita, niin sehän on vallan OK. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että urheilun päämäärä on hyvin yksinkertainen, eikä se visioimalla muuksi muutu. 

Mitä aikaisemmassa vaiheessa sekä urheilija että valmentaja tämän ymmärtävät, sitä valmiimpia he ovat omassa työssään onnistumaan. 

Urheilu on niukkuuden taidetta

Suomalainen urheilu elää niukkuudesta – ainakin taloudellisessa mielessä. Niukkuudesta elävä joutuu kituuttamaan kädestä suuhun ja valitsemaan mihin satsaa. Joitakin asioita jätetään tekemättä toisten asioiden kustannuksella. Kun niukkuudesta elävä koettaa ylläpitää esimerkiksi toimivaa taloutta, koettaa hän a) pitää suhteellisen hyvää kassaa, jotta arki rullaa, b) lyhentää velkoja realistisesti ja suunnitellusti ja c) kasvattaa puskuria yllättäviä menoja varten.

Onko tämä järjestys vallalla suomalaisessa urheilussa? Vai onko meillä tapana ennemmin huolehtia b) ja c) kylläisiksi? Elämmekö tulevaisuuden ”sitten kun”- maailmassa? ”Sitten kun”- maailmassa pilvilinnaa ovat tärkeitä. Lukuja, toimenpiteitä ja painopisteitä suunnitellaan siten, että ne tuottavat tulosta ”sitten joskus”, kun järjestelmät ovat kunnossa.

Hyvästä kassasta (a) huolehtiminen tarkoittaisi ahkeruutta juuri tässä ja nyt. Mitattavaa tulosta juuri tämän päivän harjoituksissa, palavereissa ja kohtaamisissa. A) vaatii hyvää suunnittelua. Vain silloin a) voi kasvaa täyteen potentiaaliinsa ja huolehtia osaltaan kohdat b) ja c).

Voisi myös sanoa, ettei kaiken satsaaminen tulevaisuuteen (b ja c) pelasta tätä päivää. Niihin liika satsaaminen voi olla jopa haitallista kaikille osille.

Suunnitelmat eivät yleensä toteudu

Pane myös merkille, miten luonnollisten tapahtumien seurauksissakin on jotakin ilahduttavaa ja puoleensa vetävää. Esimerkiksi paistetussa leivässä on jonkinlaisia halkeamia, joita leipuri ei ole pyrkinyt aikaansaamaan, mutta jotka kuitenkin ovat omiaan kiihottamaan ruokahalua.” – Marcus Aurelius, ITSE-tutkiskeluja

Aureliuksen ajatuksen voi myös esittää Leonard Cohenin sanoin – There is a crack in everything, that’s how the light gets in. Suunnitelmia pitää tehdä. Ne suuntaavat toimintaa ja auttavat jakamaan voimavaroja matkaa varten. Suunnitelmien luonteeseen kuitenkin kuuluu, että ne tuottavat usein jotakin muuta kuin odotettua. Ydinvoimalat eivät valmistu ajallaan, hoitovarmuudet eivät ole kuitenkaan kovin varmoja, kilpailut perutaan, talouden taantumaa puskuroidaan ja hallitaan…

Kun suunnitelmaa aletaan toteuttamaan, käy kuten leivällä uunissa, se paisuu, kovettuu ja alkaa ottaa yllättäviä muotoja. Halkeamia tulee sinne tänne. Niiden kanssa täytyy oppia elämään. Täydellisessä leivässä on valitettavasti halkeamia.

Valmennusta 1/12 vai 11/12?

Olemme sitä mieltä, että hyvevalmentaminen on päivän sana. Tässä valmennustavassa urheilijaa ei alisteta tarpeettomasti vallankäytölle. Hänet koetaan kunnioitettavana, vapaana yksilönä, joka oikealla tapaa kannustaen löytää kyllä oman tapansa urheilla vapaasti. Vapaa urheilija tekee tuloksen. Tästä valmennustavasta antavat parhaat esimerkit ja esikuvat palloilulajien maajoukkueiden valmentajat. Muutama huomio:

  1. Maajoukkuevalmentaja valmentaa turnauksissa ja lyhyillä leireillä (esimerkiksi noin 1kk/vuosi).
  2. Seuravalmentaja valmentaa lähes koko vuoden (11kk/vuosi)
  3. Maajoukkueessa aines on todella motivoitunutta antamaan näyttöjä ja tekemään parhaansa.
  4. Seurajoukkueissa osa tekee töitä kovalla asenteella, mutta jollekin pelailu on vain pelailua.
  5. Maajoukkueessa urheilija kehittyy ennenkaikkea kilpailuissa ja peleissä kohdatessaan vastustajan.
  6. Varsinaiset kehitysloikat urheilija tekee seuravalmennuksessa.

Onko niin, että maajoukkuevalmentajan keskeisin työkalu on yhteistyön työkalu, sillä hän tarvitsee mukaansa aina parhaan aineksen peleihin ja kilpailuihin? Urheilijoilla on kuitenkin heikkouksia. Joku tarvitsee aina kuria ja komentoa pystyäkseen toimimaan. Toinen tarvitsee vapautta toteuttaa itseään. Seuroissa joku on aina laiska ja joku tekee todella tunnollisesti. Miten valmennan sitä ”intiaanipäällikköä”, joka on fanien suosikki, paras pistemies ja ei kuitenkaan tee arjessa kuten joukkueen tai ryhmän arvot vaativat? Miten toimin, kun keskustelu ja motivointi ei pure?

Mitäs nyt?

En ole kirjoittanut blogia vuosiin. Näköjään tällainen pandemia saa aikaiseksi kuitenkin sen, että ajatukset alkavat taas muuttua positiivisesti jonkun asian suhteen. Karanteeni on ainakin varmistanut sen, että ajatus on alkanut liitää aivan eri tavalla. Näen unia, liikun, pohdin, kirjoitin jopa kirjan. Voin siis aivan hyvin myös kirjoitella blogia.

Ensimmäinen uusi postaus

Talo seisoi pienellä mäennyppylällä aivan kylän laidassa. Alku mutta tarina on eri. Noilla sanoilla alkaa tarina, joka koskee Arthur Dent nimistä henkilöä. Tämä tarina kertoo jostain muusta. Sprinttitallista ja heistä, jotka tämän ilmiön pistivät aluilleen. Jos tämän sanoiksi pukisin, sanoisin, että

”aate, joka meillä oli alussa ei ollut lähellä ihmisten sosiaalista järjestystä mutta emme tohtineet lähteä petkuttamaan kosmista hierarkiaa, vaan seisoimme tämän kaiken edessä kuin tuomiolla, luottaen siihen, että tarkoitus pyhittää keinot ja jollain tavalla kanonisoi sen mitä haluamme saavuttaa.”

Aika selkeää, eikö olekin. Lévi-Straussin henki elää vahvana jokaisessa hetkessämme.

Sprinttitalli aloitti lokakuussa 2013 toimintansa. Silloin oli jo selvä, että jotain uutta urheiluun tulisi. Ja jotain uutta on tullut. Ensimmäinen olympiadi on takana. Rion kisoihin meiltä pääsi kaksi urheilijaa ja yksi valmentaja. Lokakuun 2013 ja tämän hetken väliin mahtuu lukuisia suomen ennätyksiä ja arvokisoja, lukemattomia henkilökohtaisia parhaita, mitaleja enemmän kuin sormilla pystyy laskemaan, jos ei käytä koko kylää laskemiseen, tunnustuksia kansallisella tasolla ja rohkeita tekoja. Lokakuussa 2013 Sprinttitalli oli rehellinen. Tämä kaikki on mennyttä, Sprinttitalli on rehellinen myös nyt. Mikä parasta, itsenäisenä toimijana voimme olla sitä aina.

Mikä on muuttunut? Nyt meillä on tulos takana. Tämän saman heittäytymisen uskon varassa tekivät myös urheilijamme, kuin Ezio Auditore Galatan korkeasta tornista, ilman epäilystä. Ja tämä usko on kantanut monille mantereille.

Väitteemme on seuraava,

kukaan ei pysty samaan tulos per euro suhteeseen

Arvokisapaikkoja ja olympialaiset ilman tukea yhdeltäkään seuralta. Sprinttitalli tekee asioita, mistä se ansaitsee tuloa. Tämä tulo käytetään valmentajien matka- ja majoituskustannuksiin, tuotteisiin joita teemme urheilijoille ja kattamaan pakolliset kustannukset, kuten domain ja se, mitä verottaja päättää haluta. Sprinttitalli on ilmiö, jonka puolesta useat ihmiset käyttävät omaa osaamistaan tuottaakseen lisäarvoa muille. Tämä on asenne ja sitoumus.

Urheilun potentiaali on lähes rajaton. Käytämme siitä hyvin pienen osan. Miksi?

Haluamme tähän muutosta. Tämä on tavoitteemme.