lokakuu 29, 2021 Marko Malvela

Vapautettu Tehtävistään

Minun pitäisi kirjoittaa (tai ei pidä, mutta haluaisin) valmentajien välisestä lojaliudesta, kiusaamisesta ja selkään puukottamisesta – mutta onpas tämä hankala aihe! Aiheesta kirjoittamisen tekee hankalaksi se, että pelkään tekstin nostavan pinnalle jotakin sellaista negatiivista, jota en haluaisi olla nostattamassa. Mutta aihe on tärkeä – se on jopa niin tärkeä, etten ole törmännyt siihen tieteellisissä kirjoituksissa kaikkien näiden vuosien aikana vasta kun nyt (Potrac et all 2012).

Aiheesta on saattanut olla kirjoituksia, mutta yhdestä asiasta olen varma – se ei ole ollut yhdelläkään valmennuskoulutuksessa tai – seminaarissa aiheena. Työnohjauksessa asiaa on toki sivuttu konkreettisten tapausten muodossa. Ilmiötasolla kiusaaminen on jäänyt vaille huomiota. Potrackin artikkeli avasi silmiäni.

Artikkelissa tutkitaan Valioliigan apuvalmentajan toimintaa. Hän kertoo valmentajien välisestä ystävyydestä harjoituksien ja lajin ulkopuolella. Kun lajissa ollaan sitten ”sisällä”, tekemässä töitä, tilanne muuttuu. Kirjoittaja ei ollut tästä aikaisemmin tietoinen. Hän kertoi kuitenkin, miten jokainen apuvalmentaja pelkäsi päävalmentajan (gaffer) keskeytystä – siis tilannetta, jossa päävalmentaja otti ”homman haltuunsa” apuvalmentajalta, kun ei omasta mielestään ollut tyytyväinen näkemäänsä. Tällaiset hetket tuntuivat kamalilta. Jos keskeytys ei osunut omalle kohdalle tällä kertaa, huokaisi valmentaja helpotuksesta. Vaikka valmentajat olivat siis lajin ulkopuolella ystäviä, oli lajin sisäinen ilmapiiri ruokkiva valmentajia kamppailuun omasta selviytymisestään.

Artikkelissa kuvattiin hyvin, miten potkut saanut valmentaja ”vapautettiin tehtävistään”. ”Vapautuksen” jälkeen häneen ei oltu enää yhteydessä. Entinen golf- kaveri pyyhkiytyi pois pelipiiristä, syömässä ei käyty. Tällainen viikateuhka oli kaiken aikaa valmentajien yllä. Kaikki tällainen lisäsi painetta omalle selviytymiselle.

Yksi syy, miksi kiusaamisen ja kyynärpäiden nostelun taktiikka ei ole noussut pinnalle urheiluvalmennuksessa voi olla sen varjoihin kätkeytyvä ominaisuus. Valmentajien keskuudessa puhutaan ennemminkin yhteistyöstä, hyvästä hengestä ja kollegiaalisesta tuesta – valmennustiimit ovat TIIMEJÄ! Valmentajakoulutuksessa painotetaan valmentajan eettistä toimintaa ennen kaikkea urheilijoiden suuntaan. Toinen keskeinen suunta ovat vanhemmat – miten heitä tulisi kohdata. Kolmanneksi puheenaiheeksi nousevat ”alaistaidot” – miten valmentaja osaa toimia työnantajansa tahtomalla tavalla. Periaatteessa valmentajien keskinäinen kunnioitus ja omat toiminnan reflektointi valmentajien keskuudessa kuuluu tähän kolmanteen luokkaan, mutta sitä ei ole ainakaan omalle kohdalle sattunut koulutuksissa osumaan.

Esiintyykö Suomessa sitten kiusaamista, tai edes pientä ”hiekoitusta” valmentajien kesken?

Esiintyy. Emme ole kuitenkaan kovin tietoisia tästä. Emme tiedosta, kun toimimme ”hiekoittajina”. Tuolloin oma toimintamme voidaan perustella myös itselle perusteltuna ja rationaalisena – on nimittäin äärimmäisen raakaa rehellisyyttä sellainen, jossa voi todeta jakaessaan juorun kollegastaan, että tällä kertaa valitsen kiusata toista valmentajaa. On myös hiuksenhieno ero siinä, nostaako esille tärkeää huolta toisen toiminnassa kehittämisen näkökulmassa, vai tekeekö toiselle hallaa parantaakseen jotenkin omaa tilannettaan paineellisessa urheilumaailmassa.

Valmentajan ”hiekoittaminen” tapahtuu vieläpä niin salakavalasti ja hienovaraisesti, ettei sen kohde välttämättä edes tajua kyseessä olevan kiusaamisen. Kun valmentaja joutuu esimerkiksi johtokunnan puheenjohtajan puhutteluun nimeämättömän vihjeen perusteella (esimerkiksi että hänen käyttäytymisestään jossakin tilanteessa on valitettu), on hän vastaamassa syytöksiin itseään koskien. Hänelle tai puheenjohtajalle ei tule usein mieleenkään kyseenalaistaa nimettömän vihjeen oikeellisuutta tai vihjaajan tarkoitusperiä.

Kuinka merkittävästä ilmiöstä on sitten kyse?

Ilmiö on merkittävä, tavallaan, ja samalla vähäpätöinen. Ilmiön pienuutta voi kuvata vaatetuksen vertauksella. Kollegiaalinen ”hiekoittaminen” on kuin vasemman jalan sukka kengässä. Sukkaa ilman tulee toimeen normaaleissa olosuhteissa. Se ei ole siten paita, housut, hanskat tai pipo. Mutta jos pakkasta on paljon, on sukkakin tarpeellinen. Silloin sen puuttumisen huomaa. Vasen jalka on se, josta paleltuma pääsee sisälle.

Normaaleissa olosuhteissa ilmiötä esiintyy siis taustalla lähes täysin piilossa. Sitä esiintyy juoruissa ja kuiskauksissa, asenteissa joita valmentajista välittyy omiin urheilijoihin, hiljaisessa hyväksymisessä ja puuttumattomuudessa, uteliaassa korvassa joka haluaa kuulla viimeisimmät lajin urheilija-valmentaja-juorut ja nettikirjoituksissa joissa ”hyvien aikomusten” rivien välistä on luettavissa toisenlaista viestiä.

Vakavamman muodon kiusaaminen ottaa joka kerta, kun valmentaja joutuu pinteeseen jonkun perättömän hiekoituksen seurauksena. Joskus valmentaja voidaan eristää kokonaan yhteisöstä ”ominaisuuksiensa vuoksi”. Usein hän ei ole näissä tilanteissa itse syytön, mutta tuomio voi olla elinkautinen.

Joissakin tilanteissa valmentajan työsuhde voi päättyä heppoisin perustein. Tuolloin hiekanjyväseen tarttuu räntää, lunta ja jäätä – jolloin lumipalloefekti on valmis.

Emmin kirjoittaa aiheesta siksi, koska urheiluvalmennuksessa on todella paljon (99%) hyvää. Valmentaja on esimerkillistä työtä tekevä, lajia ja urheilijoita rakasta ihminen. Hän ei laske työtunteja, eikä välitä minkälaisia palkkioita hän saa. Valmentaja on pyyteetön urheilijoidensa eteen puurtava mahtava ”sankari” (kuten artikkelissa puhutaan). ”Sankarihan” ei voi olla kateellinen ja kyyninen ”hiekoittaja”, joka on oman (tai omiensa) edun vuoksi myös vähän venyttämään omaa moraaliaan. Mutta meissä taitaa kuitenkin olla tuo synkkä ja varjonen 1% – pieni, mutta kuitenkin olemassa.

Minussa myös.

P. Potraca*, R.L. Jonesb,c, D. Gilbournea and L. Nelsona (2012) Handshakes, BBQs, and bullets’: self-interest, shame and regret in football coaching. Sports Coaching Review, 2012
Vol. 1, No. 2, 79–92