Olemme sitä mieltä, että hyvevalmentaminen on päivän sana. Tässä valmennustavassa urheilijaa ei alisteta tarpeettomasti vallankäytölle. Hänet koetaan kunnioitettavana, vapaana yksilönä, joka oikealla tapaa kannustaen löytää kyllä oman tapansa urheilla vapaasti. Vapaa urheilija tekee tuloksen. Tästä valmennustavasta antavat parhaat esimerkit ja esikuvat palloilulajien maajoukkueiden valmentajat. Muutama huomio:
- Maajoukkuevalmentaja valmentaa turnauksissa ja lyhyillä leireillä (esimerkiksi noin 1kk/vuosi).
- Seuravalmentaja valmentaa lähes koko vuoden (11kk/vuosi)
- Maajoukkueessa aines on todella motivoitunutta antamaan näyttöjä ja tekemään parhaansa.
- Seurajoukkueissa osa tekee töitä kovalla asenteella, mutta jollekin pelailu on vain pelailua.
- Maajoukkueessa urheilija kehittyy ennenkaikkea kilpailuissa ja peleissä kohdatessaan vastustajan.
- Varsinaiset kehitysloikat urheilija tekee seuravalmennuksessa.
Onko niin, että maajoukkuevalmentajan keskeisin työkalu on yhteistyön työkalu, sillä hän tarvitsee mukaansa aina parhaan aineksen peleihin ja kilpailuihin? Urheilijoilla on kuitenkin heikkouksia. Joku tarvitsee aina kuria ja komentoa pystyäkseen toimimaan. Toinen tarvitsee vapautta toteuttaa itseään. Seuroissa joku on aina laiska ja joku tekee todella tunnollisesti. Miten valmennan sitä ”intiaanipäällikköä”, joka on fanien suosikki, paras pistemies ja ei kuitenkaan tee arjessa kuten joukkueen tai ryhmän arvot vaativat? Miten toimin, kun keskustelu ja motivointi ei pure?